Äitiyden yksinäinen puoli
Maarialla blogin ihana Maaria oli tällä viikolla MHL:ssä puhumassa äitien kokemasta yksinäisyydestä ja blogissaan hän avaa omia synkkiä tuntemuksiaan aiheeseen liittyen enemmän. Kannattaa käydä kurkkaamassa, sillä postaus on todella ajatuksia herättävä! Äitien kokema yksinäisyys on aiheena edelleen tabu ja kukaan ei sitä harvemmin kehtaa myöntää. Itsepähän on siihen tilanteeseen halunnut ja eikö ajasta kuuluisi vaan nauttia, kun saa lomailla kotona? Hyppäys sosiaalisesta työ -tai kouluelämästä kotiäidiksi on valtava, joten kukaan äiti ei voi täysin välttyä siltä ahdistavalta tunteelta, että kodin seinät kaatuvat yksi kerrallaan päälle lujaa.
Minulle vaikeinta oli äiti kavereiden puute. Olin kuvitellut, ettei äitinä voi edes olla yksin, sillä aina seurana on pieni ihmisen alku, jonka kanssa jakaa koko päivä. Vauvavuoden aikana kuitenkaan siitä pienestä nyytistä ei ole juurikaan juttuseuraa, eikä päiviä ainakaan helpoita se, että vauva itkee paljon. Esikoisen kohdalla itkuisuus vaikeuttaa myös uuden sosiaalisen verkoston luomista, sillä epäonnistumisen tunne saa valtaansa mikäli uusien tuttavien keskuudessa ei saa edes omaa vauvaansa hiljennettyä. Jos omat kaverit eivät ole vielä samassa elämäntilanteessa, niin silloin ei ole ketään, jolle purkaa omia tunteitaan; kuinka väsyttävää on herätä tunnin välein yöllä ja miten rasittavaa on taistella joka ruokailun kanssa. Lopulta uskaltauduin lähtemään tutustumaan muihin äiteihin vauva harrastusten kautta, mutta helposti uusille ihmisille ei tule avattua niitä tunteita, jotka oikeasti painavat mieltä.
Ulkopuolisen on vaikea nähdä kuinka paljon voimia vaatii pyörittää arkea kotona. Joinain päivinä saattaa koko päivä mennä siihen, että saat ainoastaan ruokittua jälkikasvun. Asunto saattaa olla pommin jäljeltä, eikä ruoka ole valmiina, kun mies tulee töistä. Tunnet epäonnistuneesi täydellisesti, kun päivät vaan menevät hukkaan, etkä pysty nauttimaan arjesta ja vauvasta niin kuin kuuluisi. Jokainen päivä on selviytymistä siihen asti kunnes kello lyö 15.30 ja mies tulee töistä. Omaan mielialaan vaikutti paljon myös miehen epäsäännöllinen päivystys työ, sillä joka kolmas viikko on täysi mysteeri. Harvinaista on, että hän tekisi vain 8h, vaan yleensä työpäivät venyvät yli 10h mittaiseksi. Varsinkin vaikeimpina päivinä on ollut kova isku kuulla, että vielä menee 2h ylitöiksi, jonka jälkeen tulee uusi soitto, jossa luvataan olla puolen yön aikoihin kotona. Toisen tuoma tuki nousikin yllättävän suureen merkitykseen lapsiperheen arjessa. Myös itselle ollut vaikea hyväksyä, että kokonaiset päivät yksin aamusta iltaan ovat todella raskaita, sillä välttämättä päivän aikana ei kerkeä käymään edes vessassa yksin.
Tästä päästäänkin kysymykseen: onko minulla oikeus valittaa, kun kaikki on kuitenkin hyvin? Minulla on ihana terve lapsi, katto pään päällä ja mies, joka tekee kaikkensa vielä työpäivän jälkeen. Onko minulla oikeus tuntea olevani yksin, sillä maailmassa on niin paljon naisia, jotka eivät saa tuntea ikinä äitiyttä tai joutuvat selviämään tästä kaikesta oikeasti yksin? Tärkeää on myös oppia hyväksymään se, ettei aina kaikesta tarvitse yrittää selviytyä yksin. Pahinta yksinäisyydessä on ettei siitä pysty puhumaan. Asioista puhuminen erityisesti miehen ja äitikavereiden kanssa on kaikkein tärkein avain jaksamiseen.
Vaikka arki äitinä menee pääasiassa yksin lasten kanssa, niin vähitellen siihen tottuu. Pian huomaa, että saa valtavasti lisää energiaa siitä, että oman lapsen kanssa pystyy kommunikoimaan. Myös asioita alkaa arvostamaan eri tavalla ja oman ajan menetys ei enää olekaan yhtään iso juttu. Myös parisuhdeaikaa alkaa löytämään arkisista tilanteista. Jokaisella pienellä asialla on merkityksensä ja arki ei olekaan enää pelkkää selviytymistä.
Missä tilanteissa te olette tunteneet yksinäisyyttä? Ja kuinka siitä on päästy yli?
Niin kovin tuttuja ajatuksia. Luulen, että töissä käyvän puolisonkaan ei ole kovin helppo ymmärtää sitä, millaista on hoitaa lasta aamusta iltaan yksin. Täytyisi yrittää itsekin kirjoittaa ajatuksia ylös tästä vaikeasta, mutta tärkeästä aiheesta. Teksti tuossa kuvassa tiivistää omalla kohdallani koko homman pointin!
Kiitos kommentista! 🙂 Ei sitä kyllä pysty ymmärtämään minkälaista arki kotona on, jos ei itse sitä elä. Olisi hienoa, jos kaikilla miehillä olisi mahdollisuus edes viikon verran vaihtaa vuoroja, niin näkisi kumpikin sen toisen osapuolen näkökulman. 🙂